Seikkailua

Mieleni halajaa tulevaisuudelta pieniä suuria asioita.

Jonkinlaisena visiona on, että sitten joskus aikuisena ihmisenä voisin toteuttaa itseäni. Tällä en tarkoita SuperAlkon hyllyjen tarmokasta tyhjentämistä tai taidokkaita sarjamurhia saati viuhahtelua Helsingin puistoissa. Olisi mukava ajatus tehdä tosissaan hommia kirjoittamisen, piirtämisen, puhumisen ynnä muun ilmaisun tai erilaisten mielenkiintoisten projektien parissa.

Olen saanut järkeviä neuvoja.

On kannattavaa hankkia pohjalle jokin koulutus. Minulle on suositeltu, että yliopistoa tai ammattikorkeaa kohti matkaisin. Näin ajattelin myös tehdä. Olisi hyvä saada pohjalle jokin pysyvämpi työ, vaikka jotain projektiluontoisempaa haluaisikin tehdä. Opettajan ura kiinnostaa.

En ole yliopistossa vaan aikuisoppilaitoksessa Joutsenossa.

Asiat tulevaisuuden suhteen eivät ole olleet pitkään aikaan niin selkeitä kuin nyt. Lähdin Joutsenon Opistoon vain ja ainoastaan hakemaan itseäni ja paikkaani. Japanin kielen ja kulttuurin linjalle läjähdin ensimmäiseksi. Minulla on runsaasti kiinnostusta Itä-Aasian suuntaan, joten ajattelin kokeilla seikkailumielessä eksoottisempaa vaihtoehtoa. Japani-linja ei ollut minua varten, vaikka kiinnostus Itä-Aasiaa kohtaan säilyykin vahvana. Tein nopean virheliikkeen suomen kielen ja kirjallisuuden linjalle, josta melko nopeasti irrottauduin pois. Nykyään olen yliopisto-opintojen linjalla opiskelemassa pääasiallisesti kasvatustieteitä ja puolipakollisena sivupahana myös psykologiaa. Tällä linjalla pysyn. Tästä on minulle hyötyä.

Stressiä, haasteita, ongelmia!

Tiedän jo aika tarkkaan mihin tulen hakupaperit vuoden alkupuolella laittamaan. Toistaiseksi olisi kuitenkin hyvä keskittyä tämänhetkisiin opintoihin. Niihin varmasti kuluu alkuvuodesta aikaa ja energiaa, koska on saatava paljon suoritettua lyhyessä ajassa.

Nyt on vuosi 2011.

En tee lupauksia uudelle vuodelle. Toivon kuitenkin saavani asioita jollakin tavalla uuteen järjestykseen. Ennen Joutsenoa en ole kokenut vastaavassa mittakaavassa ongelmia muiden ihmisten, itseni ja opiskeluni suhteen. Pidän tätä tilannetta jo jokseenkin mielenkiintoisena. Kaikesta huolimatta seikkailu jatkuu!

Kivuuksia

Katolta tippui avittamalla iso liuska lunta. Kuului ääni, joka oli humpsahdus. Valtava aurattu lumikasa puun juurella odotti kiipeilijää. Pitkä jääpuikko saatiin ylhäältä alas niin, ettei se hajonnut. Teki mieli riehua lumessa.

Onnistuneesti edennyt miellyttävä juttelutuokio lämmittää mieltä. Henkilö oli varmaankin yläasteaikojen tärkein. Ihmiset eivät tunnu muuttuvan vuosienkaan saatossa pohjimmiltaan muuksi, vaikka elämä ympäriltä muuttuisi. Tuntuu aina oudolta palata ajatuksissaan taakse.

Kaverin kanssa kokkailu on aina kivaa. Kokkaamisessa entisaikojen ainainen pizza on Joutsenossa muuttunut ainaiseksi pastaksi. Kivan määrä on tässä yhtälössä silti vakio.

Muhkean aterian jälkeen ruokalevolle kellahtaminen maistuu. Pehmeä sänky. Lämmintä. Joulukynttelikkö maalaa huoneen seinät keltaisiksi. Ei tullut edes torkahdettua, kun huilasi vaan hiljaa paikallaan. Ruoka sai sulaa hetken ihan hiljalleen.

On ilta ja aivot aktivoituvat eri moodille. Energiaa! Winamp puskee kuulokkeista pelkkää Viikatetta.  Soittolistamestari on tämän tietoisesti valinnut. Viikate sopii tähän joulukuun pimeään iltaan kuin kuolalla kostutettu pikkusormi kaverin korvaan.

Kotonako?

Eri ihmiset arvostavat eri asioita. Joillekin on tärkeää saada asua puhtaassa ja hiljaisessa ympäristössä. Toiset ovat tottuneet vauhtiin, meluun ja sotkuun. Onkin outoa kutsua kodiksi paikkaa, jossa asuu monta toisistaan hyvin erilaista ihmisotusta. Säännöt eivät ole selkeät, vaan ne venyvät suuntaan ja toiseen. Opiston asuntola on maailma täynnä asumisen kontrastia eri elämäntyylien kohdatessa toisensa. Joitakin asioita on vain surkeasti hyväksyttävä vasten tahtoaan. On pakko joustaa. Silti minäkin kutsun tätä paikkaa kodikseni.

Tänään siivosin ja tiskasin. Tein sen täysin itseäni varten. On mukavaa, kun keittiössä pilkottaa toisinaan paljas ja puhdas tiskipöytä. On hienoa, kun wc:n puolella isopuhelin on välillä kauttaaltaan valkoinen. Olen ollut myös tyyliguru ja pitänyt verkkareita ynnä muuta mukavampaa asustetta päällä koko päivän. Olen siis varmaan kotona.

Nauttisin varmasti kotona olemisesta enemmän, jos täällä olisi mahdollisuus olla täysin oma itsensä ja rentoutua. Jollakin tavalla tämä sosiaalinen ympäristö tekee fiiliksen oudoksi. Täällä on mahtavia ihmisiä ja hyviä kavereita, mutta sen huomaa hyvin, ettei ihmisille ole minun historiani tuttu tai minulle heidän. Hienoa tässä on se, että voi luoda täysin uutta tarinaa. Kaikki on vaan ehkä liiankin avointa liian moneen suuntaan. Kaipaan jotakin todella turvallista ja luotettavaa.

Yleinen fiilis näin kotona asuntolassa ei ole huono tai masentunut, mutta ei se ole oikeastaan turhan hyvä ja innostunutkaan. Täytyy vain avata lisää kalenteriluukkuja ja antaa kellon laukata. Asiat muotoutuvat kyllä sitten, kun on määräaika. Tästä oman rippiraamattunikin ensimmäiset sivut minua muistuttavat.

Minun käteni alkoivat soida

Olin kerännyt sisääni jotakin levottomuutta ja rauhattomuutta. Sitä vaan tuli kaikesta ja kaikkialta. Tuntui, etten jaksanut istahtaa alas edes yhden leffan ajaksi, koska tunsin itseni niin kertakaikkisen levottomaksi. Yksin istuskelu pimeässä pyöreässä salissa lämpimien lattialaattojen päällä ei auttanut asioihin, mutta se rauhoitti vähäsen. Käytävillä, bunkkerissa ja angstisalissa kävely yksin illalla musiikkia kuulokkeista kuunnellen oli kanssa jotenkin hyvä tapa purkaa itseään, vaikka ei se rauhaa tuonut.

Perjantaina lähdin Eurajoelle seurakuntamme nuortenleiriä katsastamaan. Oli kiva nähdä ihmisiä, jotka eivät näköjään taida koskaan miksikään muiksi ihmisiksi muuttua. Silti näiden todella tuttujenkin ihmisten keskellä rauhattomuus piinasi minua. Ehkä vanhastaan tutussa ympäristössä sen huomasi paremmin kuin opistolla, jossa kaikkea uutta sattuu ja tapahtuu.

Vanhojen kavereiden näkemisen lisäksi yksi minut Joutsenosta Eurajoelle nuortenleirille kiskonut asia oli, että tiesin Jukka Leppilammen vierailevan leirillä. Hän piti noin kahden tunnin setin perjantaina. Kyseessä siis oli laulua kitaran säestyksellä ja paljon puhetta.

Leppilammen setti osui ja upposi. On outo tunne, kun joku ihminen puhuu suoraan sydämeen. Varmaan tunnin verran koetin vaan pidätellä itkua leirikeskuksemme kappelin takan kulmalla, kun Jukka tietämättään puhui todella tärkeitä sanoja ja lauloi osuvia lauluja. Jotain vain loksahti paikalleen. Rauhoituin. Levottomuus katosi jonnekin. Tuli onnellinen fiilis.

Tiedän sisälläni tarkalleen, miksi uskon. En sitä osaa järkevällä tavalla muille jakaa tai kertoa, mutta yksittäinen suuri asia on tämä sisäinen rauha. En ole löytänyt sitä mistään muualta. En ole saanut sitä mistään muusta asiasta. Taas kerran rauhallinen hyvä olo kumpusi seurakunnan leirillä mahtavia sanoja kuunnellessa.

Automatkalla takaisin Eurajoelta Joutsenon Opistolle kuuntelin yhtä kappaletta useita kertoja. Jollakin tavalla se vaan iski.

Jukka Leppilampi – Minun käteni soi (säv. Jukka Leppilampi / san. Anna-Mari Kaskinen)

Minä Luojalta kaksi kättä sain.
Luoja kuiskasi: ”Rakasta niillä.”
Otan kädet käyttöön, odota vain.
En voiman suo salassa piillä.

Mutta en oppinut rakastamaan,
minun käteni taskuihin jäivät.
Ne kuihtuivat hiljaa piilossaan.
Ohi kulkivat vuodet ja päivät.

En oppinut käsiä käyttämään
ne olivat kömpelöt, kovat.
Niitä Luojalle lähdin näyttämään:
”Katso, millaiset käteni ovat.”

Mitä tahansa tahdon koskettaa,
se musertuu kätteni alla.
Minun käteni kylvää kuolemaa,
ja rakastaa rikkomalla.

On siis paras, kun käteni taskuun jää.
Kädet huolella kätken ja peitän,
niin ne eivät tuhoa enempää.
Niiden päälle nyt multaa heitän.

Näin Luojani silmissä kyyneleet,
en jälkeäkään syytöksestä:
”Anna minulle kädet likaiset.
Minä tahdon ne hoitaa ja pestä.”

Mitä tapahtui silloin, tiedä en.
Tuulet alkoivat huminoida.
Ne pyyhkivät lian ja katkeruuden.
Minun käteni alkoivat soida.

Ja ne soittivat outoa sävelmää
ensin arasti aivan ja salaa.
Sitä säveltä voinut en hiljentää,
kun se villinä valtasi alaa.

Ja se levisi hurjalla voimalla
minun tuttuihin käsiini näihin,
jotka ilosta uhkuivat soimalla.
Valo virtasi sormenpäihin.

Jumala, Sinulta käteni sain.
Koko sieluni Sinua kiittää.
Minun käteni ovat kanava vain.
Mitä tahdot, se tee, se riittää.

Tapahtumasarjassa tänään sarja tapahtumia

Veljilläni on muksut Fanni Aleksandra, Minette Mildet ja nyt uunituoreena vielä Elise Amanda. Kuinka suurella ilolla ja ylpeydellä sitä pikkuveljenä voikaan seurata isoveljiensä elämiä. Sanottakoon, että todella suurella. On hienoa katsella tärkeiden ihmisten onnistumisia elämässä.

Viimeisimmän kastetilaisuuden jälkeen kiisin puku päällä Riihimäelle poimimaan toisen pukumiehen ja sieltä sitten kotiin opistolle Joutsenoon. Toin tuliaisiksi bunkkeriin strobon ja valokannuja värikalvoilla varustettuna. Olihan niitä pakko testata kupin ääressä, kun niin juhlava päiväkin oli takana. Puvut päällä hyvässä musassa, hyvässä tuiskeessa ja hyvässä valaistuksessa hyvien tyyppien kanssa hyvän päivän lopussa. Oli nautinnollinen sunnuntai.

Tuon sunnuntain jälkeen tulikin tämän viikon maanantai ja sitten absurdintai, jota sai nauraa ihan liikaa seuraavana päivänä eli keskiviikkona. Kaiken vitsailun ja naureskelun lomassa häpeän tiistaita kyllä silmät päästäni. Jouduin taas kerran tilanteeseen, johon en halunnut ja josta todennäköisesti ei ole hyviä seuraamuksia sosiaalielämän puolella. Odotan vain, että pääsen erään henkilön kanssa juttelemaan asioista kävipä miten tahansa. Absurdintai oli sekä töykeän tyylikäs että musertavan surkea päivä.

Tällä viikolla sain puserrettua myös ison läjän suomen kieltä ja nyt alkaa helpottaa. Perjantaina tuntui, että muut vaan mököttää suurimman osan ajasta ja itsellä oli mahtava olo. Ehkä minun ja Pietarin Pulpin Siwassakin vierailleet kiinnostuskalsarit vaikuttivat myös muiden kiinnostukseen. Pakenin jossain vaiheessa tavallista hiljaisempaa sakkia bunkkerin yläkertaan pimeään pyöreään angstaussaliin fiilistelemään God Is an Astronauttia. Ylisosiaalinen elämä vaatii tasapainottavan yksinäisyyden, vaikka sitkeästi edellisessä kappaleessa mainittu eräs-henkilö yritti saada minua takaisin bunkkeriin. Ei se todellakaan väärin ollut, mutta tällä kerralla Jounilla vaan oli kivempaa yksin.

Eilen eli lauantaina kohokohta päivälle oli minun ja Pietarin keittiöinnovaatio. Jauhelihavalkosipulimömmöheppavurstipastaa taiottiin valtava läjä. Kokkailu ja maustaminen tapahtuivat täysin fiilispohjalta ja todella maukasta ruokaa siitä tuli, vaikka itse sanonkin. Hyvää, halpaa ja niin paljon, että kolme äijää söi vatsansa täyteen ja silti saadaan samalla porukalla vielä tänään syödä tätä ah niin hyvää gourmet-pastaa.

Tämä viikko ei ollut mitenkään uutuus tapahtumien määrän puolesta. Opiston tontin rajojen sisäpuolella tapahtuu niin paljon koko ajan, että tuntuu kuin olisin palannut lapsuuteen. Pieni maailma on valtavan suuri ja päivään mahtuu hirveästi kaikkea jännittävää. Viikot ovat pitkiä, mutteivät pitkästyttäviä.

Elämä on kyllä upeaa, vaikka toisinaan tässä hourulassa pää lahoaa täysin.

Jopa naiset ja lapset ymmärtävät!

”Kirjallisuus on typerää”, kirjoitti muuan ystäväni muinoin. Tämä mielipide oli sisällytettynä tekstiin, jonka hän palautti lukiomme äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle. Tästä mielipiteestä opettajaparka oli nähtävästi saanut henkiset palovammat ja sydäntä riipaisevat traumat, kun ei pystynyt olemaan tarttumatta tuohon lauseeseen. ”Kun sitten… Ei kirjallisuus ole typerää!”

Minä opiskelen tosiaan suomen kieltä ja – yök! – kirjallisuutta. En ole mikään reippain kirja-ahmatti. En oikeastaan lue juurikaan romaaneja. Ehkä vaikeinta on vain kirjan aloittaminen, koska moni kirja on kuitenkin tempaissut mukaansa, kun kymmenenkin sivua jaksaa imaista pupillien läpi. Olen vaan laiskimus.

Jotenkin pelkäsin yleisen ja kotimaisen – yök! – kirjallisuushistorian luentojen alkamista. Asennoiduin valmiiksi kirjallisuuteen vanhaan teiniangstitapaan, että kuraa ja muita rumia mömmöjähän se tulee olemaan kuitenkin. Nyt, kun luennoilla väsyneenä istuskelin, aloinkin huomata, että mukavaltahan tuo kirjallisuushistoria vaikutti ja mielenkiintoisilta vaikuttivat myös kirjat, joista pieniä pätkiä saimme luokkatilassa nautiskella. Pääsimme jo klassismiin ja kirjoihin, joita ”jopa naiset ja lapset ymmärtävät!”

Huumorimielessä sovinistinen Jouni ryhtyy välittömästi kyseenalaistamaan omia pinttyneitä käsityksiään kirjallisuudesta ja sen typeryydestä.

Natsia, neukkua ja diskopuikkoja

Tämä teksti on väsätty 29. kesäkuuta 2010 minun ja kaverini viikon mittaisesta Puolan matkasta. Halusin silti lisätä tämän blogiini, kun tällaisen blogin nyt omistan.

Huumori on toisinaan hyvinkin helppo laji. Pistipä mummelia hymyilyttämään Puolan yöjunan ensimmäisessä luokassa, kun kahden suomalaisen nuoren miehen nenänalusia koristivat mustat ja tuuheat irtoviikset. Täytyy silti myöntää, että meitä itsiämmekin nauratti sangen runsaasti omat kikkailumme, joihin kyseiset mustat kalapuikot ja edeltävältä viikolta kerätty väsymys antoivat omanlaistaan potkua. Nukkumatti sen sijaan ei tainnut huumormiehiä olla, kun varsin kehnot yöunet antoi Gdanskin ja Krakovan välille.

Yöjunan päädyttyä Krakovaan saimme hostellissa iloksemme kuulla, että meidän osassamme hostellia ei lämmintä vettä suihkuun tule ja syy on tuntematon. Respasetä suositteli kävelemään koko pitkän matkan toiseen osaan hostellia, jos suihkuun halajaa. Emme koskaan tätä tehneet. Emme siirtyneet omasta osastamme hostellia mihinkään muualle suihkuun. Kylmää oli. Kylmää oli joka aamu, kun suihkussa käytiin. Eräässä mainoksessa sanotaan, että kylmä kangistaa nopeasti, mutta aamulla jäähileillä itsensä valeleminen kuitenkin virkistytti kummasti. Lieneekö mainos väärässä vai ovatko asiat Puolassa toisin?

Emme hostellilla juuri muuta tehneetkään, kuin käsittelimme sisäiset ja ulkoiset lietteemme, söimme aamiaista ja etsimme ihmettelemistä varten paikkoja intterwebistä. Ihmettelemistä viikoksi riitti. Ensimmäiseksi ihmeteltyä tuli, kuinka hieno Krakovan vanhakaupunki yleisilmeeltään on. Ravintoloita, kahviloita, kuppiloita, terasseja, kauppoja, pieniä liikkeitä, torikojuja, erilaisia nähtävyyksiä, mahtavia kirkkoja ja monenmoista muuta löytyy. Kaikki tämä on kauniissa vanhoissa rakennuksissa, puhtailla kivikaduilla ja toreilla. Kadut eivät keskustassa ole autojen ruuhkauttamia, joten käveleminen joka paikkaan on helppoa ja miellyttävää. Heppakärryissäkin kaupunkia voi kiertää, mutta me emme tätä mahdollisuutta hyväksikäyttäneet. Ihmiset olivat ystävällisiä ja puhuivat lähes aina pyynnöstä englantia. Krakovan vanhakaupunki on helppo ja tavallaan romanttinen – tunnelmaa löytyy hitaasta nopeaan.

Mitään niin sanottua kynttiläillallisromantiikkaa ei irronnut, johtuen lähinnä siitä, että matkustajina oli kaksi irtoviiksisetää Suomesta. Mustat irtoviikset, jotka iltojen mittaan saivat lisänimen ”diskopuikot”, koristivat vähän väliä kasvojamme. Paikallisten reaktioskaala diskopuikkoihimme oli laidasta laitaan. Jotkut eivät päin kehdanneet katsoa, vaan kulkivat vaivaantuneina ohi, jotkut avoimesti nauroivat ja kyttäsivät, jotkut katsoivat yrmeinä. Kaikkia reaktioita näiden väliltä tapasi, mutta suurimmaksi osaksi myönteisiä reaktioita osaksemme saimme.

Minulle kultaisin muisto diskopuikkojen käytöstä tuli eräästä ravintolasta, jossa viiksettöminä söimme. Taustamusiikkia pyöri kokoajan, mutta eipä juuri mitään sykähdyttävää. Kunnes! Ennio Morricone – The Good, the Bad and the Ugly! Välittömästi viikset ilmestyivät kummankin kasvoille. Täydellinen viiksihetki. Tuli siinä naurettua ja otettua toisistamme kuvat. Sinänsä hetki ei itsessään ihmeen kultainen ollut, mutta kultaisen siitä teki viereisen pöydän ruokailija. Nimittäin toisesta pöydästä eräs rouvashenkilö tuli juttelemaan. Hän oli jo hetken aikaa katsonut touhujamme. Hänestä juttu oli sen verran hauska, että halusi ottaa meistä kuvan. Kyseinen rouva osasi ensinnäkin yhdistää viikset taustalla soineeseen kappaleeseen ja tajusi myös ilman sanomatta, että ihan kerta kaikkiaan Puolan takia viikset olivat mukanamme. Hieno hetki. Joku toinen ymmärtää täysin mustien kalapuikkojen syvimmän olemuksen – Puolan.

Ei ne viikset ihan tuulesta temmattu ajatus ollut, sillä muhkeaa nenänaluskarvoitusta oli keskimääräistä enemmän Puolassa kuin Suomessa. Yleistää ei kuitenkaan saa. Läheskään kaikilla ei viiksiä ollut ollenkaan. Enemmän taisi olla viiksettömiä kuin viiksekkäitä.

Puolassa oli paikka, jossa viikset eivät näyttäytyneet. Viiksemme nimittäin pysyivät visusti taskussa Auschwitzin keskitysleirillä käydessämme. Mielestäni ihan terve rajanveto viiksienkäytölle. Auschwitz Birkenau oli osaltaan hiljentävä kokemus ja oli kaameaa kuvitella tapahtumia. Enempää en niihin tapahtumiin pureudu, sillä kyseinen pala historiaa on luettavissa monesta minua paremmasta lähteestä. Valitettavasti tapahtumat tuntuvat silti mahdottoman kaukaisilta, vaikka paikan päällä käytiinkin katsomassa. Voin silti sanoa, että kannatti käydä katsomassa. Auschwitz Birkenau oli yksi natsien kaameimmista mestariteoksista, josta en aio yhtään hyvää sanaa keksiä.

Puolassa ei näy ainoastaan natsien kätten työt, vaan neuvostoliitto on läsnä monessa paikassa etenkin rakennusarkkitehtuurissa. Krakovan vanhankaupungin ulkopuolelle kun lähtee, näkyy useasti runsainkin mitoin neukkurakennusta toisen perään. Kävimme myös katsahtamassa Krakovan stalinistista arkkitehtuuria parhaimmillaan edustavaa kaupunginosaa, Nowa Hutaa. Minulle kyseinen alue ei mitään väristyksiä hyvään tai huonoon tuonut, mutta jollekin se kai on kova juttu. Hienoja rakennuksia alueella on – karua kauneutta ja siksi hyvää vastapainoa vanhalle kaupungille. Minulle kaikkien hienoin osa Nowa Hutaa oli Arka-kirkko, koska se oli rakennuksena niin erilainen kuin kaikki muut matkalla näkemämme kirkot.

Arka-kirkko ei siis ollut ainoa kirkko, jossa kävimme. Varsinaisesti mitään kirkkomatkailua ei todellakaan suunniteltu, mutta Puola on vahvasti katolinen maa ja isoja, mahtavia kirkkoja oli valehtelematta parinsadan metrin välein Krakovan vanhassa kaupungissa, joten tulipahan ainakin käytyä kirkossa jos toisessakin. Spontaanina tekona käväistiin viulukonsertissakin eräässä kirkossa ja yhden kirkon kellarin kahviossa oltiin kaffetta nauttimassa. Sunnuntaina luterilaisessa kirkossa jumalanpalveluksessa pyörähdettiin myös. Kirkko oli aivan täynnä väkeä. Jeesus Kristus, kiitos, aamen ja halleluja olivat ainoat sanat, jotka puolalaisesta jumalanpalveluksesta ymmärsimme, mutta eiköhän siinä sitten ollutkin kaikki se oleellinen. Jumalanpalveluksesta poistuessa kaikki saivat ulkona jonossa oikein kätellä pastormiestä! Harvoin sitä puolalaista ”pyhää kättä” pääsee puristamaan.

Hyvä vaan, että kirkoissa ja jumalanpalveluksessa käytiin, kun kaikenlaisia irvokkuuksia ulkomaanmatkalla tulee sanottua ja tehtyä väkisinkin. Yhtenä mainintana vielä, että mukanamme oli muutamana päivänä hyvin vahvasti eräskin kunnioitettavan työn tehnyt äidinkielenopettaja, jota sitten en nimeltä mainitse. Vaikeaa oli, kun ei meinannut millään ilveelläkään kulua pois. 

Yhteenvetona totean, että paljon tuli koettua, nähtyä ja tehtyä. Kaikkea en tässä kerro, kun viikkoon mahtuu niin paljon kaikenlaista. Mahtui niin natsia kuin neukkuakin. Oli hetkiä viikset naamalla ja kokemuksia ilman viiksiä. Puola on hieno maa ja ajatukset puolalaisista ja Puolasta muuttuivat aika runsain mitoin positiiviseen päin. Eikä siinä vielä kaikki, reissu oli myös halpa!